Ajax vs AEK – matkaraportti Mestarien liigan ottelusta

Syyskuussa 2018 pääsin ensi kertaa elämässäni lempiseuroihini lukeutuvan Ajaxin otteluun, ja millä tavalla! Kentällä ei ollut mikä tahansa matsi, vaan joukkueen ensimmäinen lohkopeli Mestarien liigassa neljään vuoteen. Ja paikkani Johan Cruijff ArenAn katsomossa: ei missään piippuhyllyssä, vaan kuuluisan F-Side -fanijoukon keskellä! Tässä tarina ottelusta.

Alankomaiden menestynein jalkapalloseura sytyttää vain harvoja suomalaisia. Miksi siis Ajax?

Muistan ensi kertaa törmänneeni Ajaxiin 1970-luvulla, koulukirjan päällystämiseen käytetyssä paperissa, jossa oli aikakauden nimekkäiden jalkapalloseurojen logoja. MM-finaalissa 1978 kannatin isäntämaa Argentiinaa vastaan pelannutta Hollannin maajoukkuetta, joka vilisi Ajaxin tähtiä.

Lapsuuden jälkeen Ajax ja Hollanti väistyivät futiskartaltani, kunnes yllättäen paluu tapahtui 1992. Silloin suomalainen huippulupaus Jari Litmanen puki ylleen Ajaxin paidan. Aloin tiiviisti seurata hänen ja samalla Ajaxin pelejä. Litmasen uran huikeaa nousua katsoin erityisesti Eurosportin koosteissa Hollannin liigan pelikierroksilta, ja tallensin VHS-kaseteille jokaisen Ajaxin ottelukoosteen. Minulla on yhä tallessa Litmasen läpimurtokauden useimmat maalit sisältävä nauha, jonka olen myös digitoinut.

Aika nopeasti kasvoin Ajaxin kannattajaksi muutenkin kuin Litmasen takia. Pidin siitä, miten seura kasvattaa nuoria ensin huipulle Hollannin liigassa ja siten avaa heille väylän siirtyä kovempiin sarjoihin. Vielä enemmän olen aina pitänyt legendaarisen Johan Cruijffin jalanjälkiä seuraavasta tavasta pelata jalkapalloa. Eri päävalmentajat eivät tietenkään koskaan kopioi 1970-luvun “totaalisen jalkapallon” oppeja, mutta on mahtava nähdä, miten niitä jatkuvasti sovelletaan jalkapallon kehittyessä. Ajaxilla on aina ollut oma, vahva identiteetti kentällä ja sen ulkopuolella, ja sitä on vaalittu hienosti.

Itse en kuitenkaan ollut koskaan päässyt paikan päälle Ajaxin otteluihin. En edes ollut ajatellut matkustavani Amsterdamiin katsomaan jotakin peliä. Vasta kun kävin perhematkalla kaupungissa muutama vuosi sitten, ajatus tuli mieleeni. Oli kuitenkin heinäkuun alku, eikä Ajax silloin koskaan pelaa. Pyhiinvaellusretki ArenAllekin oli pettymys: sinne ei päässyt turistikierrokselle konsertin takia. Lohdutukseksi ostin fanituotekaupasta kaulahuivin, pelipaidan ja -shortsit.

Se riittää historiasta, nyt tähän päivään.

Liput kiven alla – mikä neuvoksi?

Päätin elokuun alussa, että teen 18.-20. syyskuuta työmatkan Amsterdamiin. Sitten oivalsin tarkistaa, olisiko Ajaxilla ottelu ja jos kerrankin pääsisin paikalle. No, eipä tietenkään, Hollannin liigan ottelut ovat viikonloppuisin. Ei mutta hetkinen, viikollahan voi syksyllä olla joko Mestarien liigan tai Eurooppaliigan ottelu. Jospa sittenkin tärppäisi?

Suureksi ilokseni Ajax selviytyi elokuun lopussa Mestarien liigaan. Vaan eipä se vielä riittänyt, sillä arpa voisi tuoda kalenteriin vierasottelun. Jännitin. Miten mahtaa käydä? Jess, kotipeli! Ensimmäinen vastustaja olisi AEK Ateenasta, jota vastaan myös Jari Litmanen teki maalin Mestarien liigassa 1994.

Hyvä, mutta mistä sen lipun sitten hommaisi? Ajaxin sivuilla kerrottiin vain hollanniksi tietoja, joten Google Translate avuksi. Ääh, lipunmyynti olisi muutamana syyskuun alun päivänä Ajaxin kausikorttilaisille ja jonkinlaisille klubijäsenille. Entä muut? Yksi maininta oli, että irtolippujen (losse kaartje) myynnistä kerrotaan myöhemmin. Kävin sivulla matkani lähestyessä joka päivä, mutta tietoa ei vain koskaan tullut tai en vain ymmärtänyt tekstiä. Sitten sivulle ilmestyi tieto, että ottelu on loppuunmyyty. Vaan periksi en anna! Eiköhän joku ole hommannut ylimääräisiä lippuja rikastuakseen.

Google-haku antoi arveluttavia tuloksia Ajax-lippujen myyntipaikoista. Huonossa huudossa huijarien takia oleva Viagogo, ja kaikenkarvaisia nettihuutokauppoja. Hinnat olivat pilvissä, useita satoja euroja olisi saanut pulittaa, eikä kelvollisen lipun saamisesta ajoissa olisi ollut mitään takeita. Päätin skipata.

Futisforum2-keskustelupalstalla esitin kysymyksen “futismatkailu”-alueen Hollanti-ketjussa, miten saisi Ajax-lipun. Sain vinkin, että kannattaa tarkistaa hollantilainen marktplaats.nl-kauppapaikka. Sinne siis. Hakuun syötin “Ajax AEK”, ja heti näytti löytyvän lippuja. Seassa oli myös yksi varoitusilmoitus, jonka mukaan valtaosa on huijausta: maksat, mutta et ikinä saa lippua tai jos saat, se on väärennös. Loin silti käyttäjätilin, ja aloin lähettää kyselyjä ei-huijareilta tuntuville myyjille hollanniksi Google-kääntäjän avulla. Yksi myyjä veti lippunsa ykskaks pois, kun olin lähettänyt tiedustelun. Ärsyttävää käytöstä. Mikään ei tuottanut tulosta.

Kysyin vinkkiä Airbnb-asuntoni vuokraisännältä Robbenilta, joka kertoi olevansa Ajax-fani ja pahoitteli, etten ollut aiemmin kertonut kiinnostuksestani mennä matsiin: “Olisin voinut hommata sinulle lipun”. Hän tyytyi neuvomaan pari hyvää baaria, joissa matsia olisi kiva katsoa.

Ottelupäivän koittaessa päätin sulkea ajatukseni ottelusta ja lipusta. Muuten en pystyisi keskittymään töihin, joita oli edessä koko päiväksi. Iltapäivän kahvitauolla päätin jaloitella hieman. Tallustelin pääkatua Damrakia, ja kun Dam-aukio hiljalleen lähestyi, ihmettelin järeän näköisiä pakettiautoja – ja meteliä, joka muistutti futismatsia. Lähempänä tajusin: Kappas, poliisilla on täällä panssaroidut maijat. Lisää poliisin pakuja, pari ratsupoliisia. Ja lopulta melun syy: satoja, ehkä tuhat mustakeltaisiin väreihin pukeutunutta miestä Dam-aukiolla hoilaamassa: AEK Ateenan fanit! Mietin, että ei kannata elämöidä, että kannatan Ajaxia. Poliisi saattoi olla paikalla varmistamassa toisaalta kaupunkilaisten turvallisuutta ja toisaalta estämässä, että Ajaxin fanit eivät yritä provokaatiota tai tappelua.

Tunnelma kaupungilla kuumotti, ja loppupäivän matsi taas jyskytti päässäni. Päätin, että yrittäisin vielä viimeistä keinoa, lipun ostoa katukaupassa. Viime maaliskuussa sain Lontoon Wembleyn liepeillä ostettua lipun loppuunmyytyyn Mestarien liigan neljännesvälierään Tottenham-Juventus, joskin sain maksaa 140 punnan tuplahinnan verrattuna lippuun merkittyyn hintaan.

“Taidat olla koomikko!”

Kun työasiani olivat ohi, menin kohti majapaikkaani. Ennen kuin ehdin perille, Nieuwmarkt-aukion reunalla ravintolan terassilla istui muutama nuori mies Ajax-paidassa, joten säntäsin juttusille:

”Hei, tiedän, että matsi on loppuunmyyty, mutta sattuisiko teillä olemaan yksi ylimääräinen? Maksan hyvän hinnan.”

”Taidat olla koomikko! Matsi on kolminkertaisesti loppuunmyyty.”
”No, me ei taatusti myydä, me mennään matsiin.”

Ainakin yritin. Tulin majapaikalle, jonka porraskäytävässä olin nähnyt paperinkeräyslaatikossa A4-arkin. Vaikka toiselle puolelle oli kirjoitettu jotakin mustalla tussilla, otin sen talteen. Syötin Google Translateen englanniksi “minä ostan irtolipun” ja valitsin kielipariksi hollannin: “ik koop een los kaartje”. Nämä sanat kirjoitin paperiarkin kääntöpuolelle, ja alle piirsin kolmen €-merkin rivin ja pari tähteä ympärille.

Seuraavaksi kohti Johann Cruijff ArenAa metrolla. Läheisen metroaseman automaatista ostin 7,50 euron hintaisen vuorokausilipun (kertalippu maksaa Damissa kolme euroa), jotta välttyisin paluumatkalla tarpeelta sählätä lipun kanssa.

Metrolaituri oli tullessani melko tyhjä, mutta 54-linjan junaa odottaessa sinne ilmaantui paljon lisää väkeä. Tarkkailin. Vain harvalla oli näkyvissä mitään Ajax-faniudesta kertovaa, mutta tulin siihen tulokseen, että suuri osa oli menossa otteluun. Olemukseltaan miesvoittoinen porukka oli jotenkin sellaista kuin patinoituneet tai nuoret futisfanit tapaavat olla. Monet miehet olivat jotenkin “rosoisempia” kuin työasioissa tapaamani hollantilaiset.

Kun juna tuli, sisällä oli paljon Ajaxin punavalkoisiin paitoihin pukeutuneita ihmisiä. Tunnelma alkoi tiivistyä. Jännitin vähän, mitähän tästä tulisi. Vaikka en saisi lippua, saisin ainakin haistella pienen pätkän ottelun alustunnelmaa. Päätin koettaa onneani jo junassa. Otin tekemäni paperin taskusta, levitin auki ja nostin kaksin käsin ylös. Se herätti heti huomiota tungoksessa, mutta ainoana seurauksena vain joku toinen turisti kysyi, tarkoittaako teksti, että myyn lipun. Jemmasin paperin takaisin taskuun.

Strandvlietin asemalta oli lyhyt kävely Ajaxin 55 000 katsojaa vetävälle Johan Cruyff -stadionille. Kohti pohjoispäädyn sisäänkäyntejä vaelsi laumoittain Ajax-kannattajia. Vierasjoukkue AEK:n kannattajia ei näkynyt missään sillä puolella, mistä lähestyin. Järjestystä turvaamassa näkyi ainakin tusina panssaroitua poliisin pakettiautoa, jalan kulkevia poliisipartioita ja ratsupoliiseja.

Hetken mietin ja katselin ympärilleni. Sitten kaivoin taas paperin esiin. Seisoin tovin, mutta hermostutti. Aloin vaeltaa hitaasti stadionin ympäri osoittaen koko ajan paperia vastaantulijoille. Moni tihrusteli tekstiä uteliaana, mutta jatkoi matkaa sanomatta mitään. Kourallinen muitakin oli samalla apajalla kanssani.

“Ai, sinäkin etsit lippua. Mistä tulet? Minä olen Venäjältä.”
“Suomesta. Pakko yrittää, tiedä vaikka onnistaisi.”
“Toivon näin. Ehkä vielä päästään yhdessä sisään.”

“Lopeta tuo heti”

Jatkoin, ja keskityin siihen, että hymyilen kaikille. Huomasin saapuneeni ArenAn toiseen päätyyn. Sen ulkoreunoilla oli tiheä tungos. Edessäni seisoi iso poliisimies, jonka ohitin.

“Lopeta tuo heti.”
En ollut kuulevinani.
“Lippujen katukauppa on kielletty.”
“Anteeksi, mitä?”
“Laita paperi pois.”
“Miksi?”
“Kuitenkin ostat lipun huijarilta ja sitten tulet meille valittamaan.”
“Mitäpä jos vain olen valmis ottamaan riskin, että tulen huijatuksi enkä taatusti tule poliisille valittamaan?”

Manailin mielessäni. Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Sitten paikalle tuli joku paikallinen ja alkoi puhua poliisille. En ymmärtänyt mitään. Pian tulija lopetti, ja minä aioin vuorostani jatkaa inttämistä polisille. Yllättäen tulija kääntyi minun puoleeni.

“Haluat siis lipun?”
“Joo. Mitä sitten?
”No sitä, että minulla on.”
“Mitä, oikeasti? Paljonko se maksaa? Voin maksaa hyvin.”
“Saat sen 50 eurolla. Maksoin siitä itse 70 euroa.”
“No, minä haluan tietenkin maksaa vähintään sen summan.”
“En välitä rahasta.”
“Onko se oikea lippu?”
“Ei hätää, mennään yhdessä porteille, niin näet. Maksat sitten.”
“Okei. Miksi myyt?”
“Kaverini, jonka piti tulla, joutui kolme tuntia sitten sairaalaan, sydänvaivoja.”
“Oho. Kurja juttu.”
“Mistä tulet, mikä on nimesi?”
“Suomesta. Ari. En ole ikinä ennen ollut Ajaxin ottelussa, ja jos nyt pääsen, siitä tulee minulle kerran-elämässä-kokemus.”
“Minä olen Robbert. Hauska tutustua! Mennään, ettei myöhästytä.”

Päässäni humisi. Voiko tämä olla todellista vai huijataanko minua? Mutta jotenkin luottavaisena astelin rinta rinnan kohti stadionia tuoreen tuttavuuden kanssa. Hollantilaiseksi lyhyehkö, itseni mittainen Robbert ojensi minulle lipun ja kuljimme kohti vierekkäisiä portteja. Näytin lipun viivakoodin pienelle skannarille, ja portti avautui. Sen jälkeen edessä oli kevyt ruumiintarkastus.

Porras ylös. Ihmisiä näkyi käytävillä enää vähän, eikä ihme, sillä ottelu alkaisi ihan pian.

“Sopiiko jos, ollaan kimpassa koko matsi?”
“Joo, hyvin sopii, ilman muuta.”
“Haluatko käydä vessassa? Vielä ehtii.”
“Ei ole tarvis.”
“Minä käyn. Odota tässä.”

Katsoin lippua ja sisäänkäynnin numeroa. Lipussa luki 126 ja olimme sisäänkäynnillä 127. Robbert tuli vessasta.

“Tule, mennään.”
“Eikös me olla väärässä paikassa?”

Näytin lippua.

“Ei, täällä kukaan ei pidä siitä, että menee sillä tavalla ottamaan paikkaansa. Tule nyt!”

“They are the craziest fans of all”

Joten sisään vain. Heti ensimmäinen näkymä oli unohtumaton ja epätodellinen. Aivan täysi katsomo, joka heilutti vaaleita lippuja, upea viheriö, jonka keskiympyrässä liehui Mestarien liigan alkuseremonian tuttu valtava pallon muotoinen tähtikuvioitu kangas. Pysähdyin ottamaan kuvan. Tajusin, että olen päätykatsomossa, kun suoraan edessä nurmen reunalla näkyi maaliverkko. Stadionin kaiuttimista pauhasi Mestarien liigan tunnussävelmä.

Robbert ohjasi astumaan portaan sisäänkäynnin vasemmalta puolelta ylöspäin ja päädyimme katsomolohkon ylimpään riviin. Jouduimme puikkelehtimaan hyvin tiiviissä tungoksessa. Katselin ympärilleni varmaankin hämmästyneen näköisenä. Liput liehuivat, kädet nousivat, kaikki lauloivat ja huusivat lujaa.

”They are crazy! They are the craziest fans of all”, Robbert huusi.

Hän hymyili leveästi ja taputti olalleni. Okei, sopii toivoa, että hulluus on vain liioittelua. Ihmiset näyttivät aika tavallisilta. Kukaan ei istunut, vaan kaikki penkit olivat pystyssä. Joukkueet astuivat kentälle. Kun kuuluttaja lausui Ajaxin pelaajien nimiä, yleisö mylvi, minä myös. Päätin heittäytyä täysillä mukaan niin paljon kuin osaisin.

Yhtäkkiä jostakin nousivat ylös valtavat punaiset kangaskaistaleet, joita ihmiset kannattelivat kädet ylös nostettuina niin, että kaistaleet levittäytyivät vaakasuunnassa yli koko päätykatsomon. Aloin itsekin pidellä paria kaistaletta sormilla lähellä toisiaan. Kaistaleiden välistä jotkut liehuttivat omalaatuisia lippuja. Samassa yläkatsomon reunan yli alkoi valua valtaisa, tummaksi maalattu kangas. En saanut selvää kuvasta, joka pian peitti kokonaan näkymän kentälle päin (myöhemmin sain selville, että valtava tifo esitti Ajaxin vanhaa, vuoteen 1990 käytettyä seuralogoa).

Karnevaalihumussa ehdin kurkistaa nopeasti FotMob-jalkapallosovellusta puhelimella. Hain Ajax-AEK-ottelun ja avasin kokoonpanot. En tuntenut nimiä oikeastaan yhtään. Näytin Robbertille.

“Kuka on suosikkipelaajasi?”
“Tagliafico. Argentiinalainen. Ja Neres, brasilialainen.”

Sen enempää en pysähtynyt tutkimaan, sillä peli alkoi. Pelin jälkeen saatoin todeta, että Robbertin suosikit olivat erinomaisesti valittuja.

Ajaxin avauskokoonpano

Maalivahti: Andre Onana
Puolustuslinja: Noussair Mazraoui, Frenkie de Jong, Daley Blind, Nicolas Tagliafico
Keskikenttä: Hakim Ziyech, Lasse Schöne, Carel Eiting
Hyökkäys: David Neres, Klaas-Jan Huntelaar, Dusan Tadic
Vaihdosta kentälle: Donny van de Beek, Kasper Dolberg

Vasta matsin jälkeen tutustuin nykyiseen kokoonpanoon tarkemmin, mutta tässä muutama havainto. (ottelun viralliset tilastot löytyvät täältä)

Keski-iältään nuoressa kokoonpanossa toppari Blind edusti Ajax-jatkumoa isältä pojalle. Hänen isänsä Danny Blind pelasi Jari Litmasen aikakaudella ja kuuluu seuralegendoihin.

Ajaxin oman juniorikasvatuksen tuotantoputkea edustavat myös Mazraoui, van de Beek ja Eiting, jotka ovat aloittaneet futiksen Ajaxin paidassa. Mazraoui on syntynyt Hollannissa, mutta on Marokon maajoukkuepelaaja, samoin taitava Ziyech.

Kohti Ajax-ekstaasia

Peli alkoi. Ajax painoi päälle, mutta hyökkäyssuunta oli kaukana kentän toisessa päädyssä. Kovin kaksisia hyökkäysten päätöksiä Ajax ei näyttänyt saavan aikaiseksi. AEK Ateena sai sen sijaan muutaman vaarallisen vastaiskun, joista taitavampi ja onnekkaampi joukkue olisi osunut.

Avausjaksolla mielessä kävi ohimennen, että tänään en voisi seurata peliä kuten telkkarista katsellessa. Olen täällä, fanien joukossa, ja he haluavat pitää omaa showta päällä – ja minä olisin nyt yksi heistä. Halusin olla mukana menossa ja nauttia siitä tunteesta. Fanit kuitenkin reagoivat aina, jos kentällä tapahtuu jotain tärkeää.

Ajaxin peli jatkui tehottomana pallon siirtelynä, ja punavalkoisten tilanteet kuihtuvat joka kerta, kun pallo lähestyi kreikkalaisten puolustuslinjaa.

Kunpa Ajax osuisi, mietin. Sitten tämä jännitys helpottaisi. Enkä haluaisi kokea tappion ankeutta, kuten keväällä Wembleyllä, kun Tottenham hävisi Juventukselle. Halusin kokoa tässä fanilaumassa voiton hurmiota.

“Haluatko oluen?”
“Maistuu kyllä.”

Robbert poistui muutamaksi minuutiksi.

“Ajax! Juiden! Ajax! Juiden! Ajax! Juiden!”, katsomo huusi.

Huusin mukana, mutta kelasin, että juiden-sana kai liittyy juutalaisiin jotenkin.

“Miksi näin huudetaan?”
“Vastustajat haukkuvat Ajaxia juutalaisten seuraksi, ja me on tavallaan käännetty se väite vastustajia vastaan kannustushuudoksi ja sanotaan, että me ollaan juutalaisia.”
“Ahaa. Jonkinlaista antisemitismiä siis vastustatte? Senkö takia olen nähnyt telkkarissa, että katsomossa on yleensä Israelin lippukin?”
“Juuri näin.”

Aivan katsomon laidalla erottui joukko paidattomia miehiä, ja keskellä seisoi yksi mikrofoni kädessä. Varmaankin fanien capo. Vähitellen huomasin, miten hän selvästi johti joukkoa eleillä ja aloittamalla lauluja tai huutoja. Mutta yksin hän ei menoa vetänyt. Välillä tuli hiljaisempi hetki, ja silloin vaikutti, että melkein kuka tahansa saattoi aloittaa, ja muut liittyivät mukaan, jos huvitti. Usein oma-aloitteisuus tuntui toimivan.

“Tämä on hyvin vanha laulu”, Robbert sanoi, kun taas yksi laulu alkoi. En saanut mitään otetta sanoista enkä voinut laulaa yhtään mukana.

Kentällä ei maaleja nähty, ja ottelu siirtyi tauolle. Huomasin, että olin tyhjentänyt tuoppini.

“Haluatko oluen? Voin vuorostani hakea. Mistä sitä saa?”, kysyin.

Olutta jonottaessa juteltiin vähän lisää.

“Mitä teet työksesi?”
“Olen viestintä- ja markkinointikonsultti.”
“Minä olen juustokauppias kolme päivää viikossa ja lopun viikosta olen kotona 1- ja 4-vuotiaiden poikieni kanssa.”
“Minullakin on kaksi lasta, mutta toinen on jo aikuinen.”
“Vau.”

Bob Marleyn poika

Palasimme katsomoon, kun taukoa oli pari minuuttia jäljellä. Fanilauma lauloi lujaa. Hetkinen, tämä on tuttu biisi, päässäni raksutti, kun kuuntelin melodiaa. Bob Marleyn reggaeklassikko Three little birds!

“Hei, katso, tuolla kentän päädyssä on Bob Marleyn poika, Ky-Mani! Vetää biisiä meidän kanssa”, Robbert huusi ja viittoili viheriölle päin.

Ensin en huomannut ketään, mutta vilkaisin stadionin jättinäyttöä. Kuva näytti Ajax-paitaisen artistin, käänsin katseeni alas ja näin. Vieressä Robbert hoilasi jo täyttä päätä.

“Singing don’t worry
about a thing,
‘cause every little thing’s
gonna be all right”

Tässä Ajaxin kulmapotku on juuri tulossa.

Joukkueet palasivat kentälle laulun vielä jatkuessa, ja pelikin alkoi. Ajax hyökkäsi heti kohti vierasmaalia, joka nyt oli oman katsomoni edessä. Tuli kulmapotku. Three Little Birds raikui yhä (tässä video tilanteesta). Samassa näin, miten jälkitilanteesta joku Ajax-pelaaja pääsi tuikkaamaan, ja pallo painui maaliverkkoon. Katsomo räjähti. Melu oli huumaava. Laskin oman olueni nopeasti lattialle, kohotin käteni taputuksiin, hypin vimmatusti ja huusin muiden mukana. Muualta läikkyi kuin tihkusateena olutta ympäriinsä.

Paiskasin yläfemman Robbertin kanssa, ja vasemmalla puolellani seisonut nainen puolestaan heitti yläfemman minulle, toisella puolella seisovalle miehelle ja alempana seisovalle naisystävälle.

“Nii-cooo! Nii-cooo! Nii-cooo!”, huuto alkoi. Ahaa, maalintekijä oli toinen Robbertin kertomista suosikkipelaajista, Nico Tagliafico. Stadionin katonrajaan ripustetut suuret näyttötaulut vahvistivat tiedon.

Peli jatkui, ja kansa tuntui hulluttelevan hilpeältä. Laulu toisensa perään, huuto toisensa perään. Välillä helppoja matkittavia, välillä mahdottomia.

“Aaa-jax Amster-daaaam! Aaa-jax Amster-daaaam! Aaa-jax Amster-daaaam!”

Muistin olueni. Kumarruin ja aloin siemailla. Ihailin Ajaxin otteita kentällä, hyökkäyksiä toisensa jälkeen vyöryi kohti faneja. Nautinnollinen hurmos. Kyllä, jalkapallo on ihanampaa kuin seksi – ainakin joskus.

Ja pam. 2-0! Käännyin ympäri, ja heittelin yläfemmoja ylärivin leveästi hymyilevien Ajax-paitaisten miesten kanssa. Nuori vaihdosta tullut hyökkääjä oli tuikannut upean maalin.

“Donny-van-de-beek! Donny-van-de-beek! Donny-van-de-beek!”, huusin muiden mukana.

Hypin, pompin, hoilasin. Robbert livahti taas pois katsomosta ja haki oluen minullekin, vaikka en ollut edes pyytänyt. Tunsin, miten jalat alkoivat tuntua vähän raskailta hankalan tungoksessa pomppimisen seurauksena, ja päässä humisi. Omasta kurkusta tuntui lähtevän enää vaisua raakkumista, vaikka yritin kovaa.

Pelikello lähestyi 90 minuuttia. Pian tämä elämys olisi ohitse. Harmi! Mutta pitää ottaa kaikki ilo irti niin kauan kuin tätä huimaa kokemusta kestäisi. Hoilasin ja huusin äänijänteitä säästämättä.

“Mitäs nyt tapahtuu?”, Robbert sanoitti ihmettelyni.

Kaikki kääntyivät selin kenttään päin, ja nostivat kätensä molemmin puolin viereisten fanien hartioille. Oli vähän vaikeaa, kun oikealla puolellani oli paljon itseäni pidempi mies, ja Robbertin hartia oli kovin roteva. Sitten kaikki alkoivat pomppia rytmikkäästi ylös alas, samalla hoilaten ties mitä. Ehkä minuutin jälkeen kaikki kääntyivät taas kohti kenttää. (video, joka näyttää koko pogon kentän suuntaan ja myös maalin) (video, joka näyttää vain fanit selkäpuolelta kentän suunnalta) (pogo oli niin hieno, että Ajaxin faniyhdistys teki siitä artikkelin, hollanniksi tietenkin)

Samassa Ajax hyökkäsi vauhdilla kohti AEK-maalia. Laulu vain jatkui ja jatkui. Näin, miten pallo kaarsi oikealta kohti rankkarialueen reunaa ja sen perässä murtautui puolustuslinjasta läpi tutuksi tullut pelaaja, Nico Tagliafico. Hän potkaisi palloa ilmassa kerran, ja se kaarsi maalin vasempaan takakulmaan. Huikea volleymaali!

“Nii-cooooo! Nii-cooooo! Nii-cooooo! Nii-cooooo! Nii-cooooo!”

Stadion tärisi kuin orgasmin kourissa. Tuhansien fanien tuottama hirmuinen volyymi muistutti rock-konserttia. Hillitöntä ja estotonta riemua!

Tuomari vihelsi pilliin, peli päättyi. Ajaxin koko joukkue asteli suoraan kohti fanipäätyä ja kiitti kannustuksesta. Mahtaa olla tällaisen suurseuran pelaajillakin huikea fiilis, kun katsomo pauhaa ympärillä.

Jälkitunnelmat ja opit

Laulu ja huudot jatkuivat vielä useita minuutteja. Sitten katsomo alkoi hitaasti tyhjentyä, ja huokaisin. Se oli siinä sitten. Kävelin Robbertin kanssa alas portaita.

“Isäni ja veljeni odottavat. Haluatko ehkä pysyä yhteyksissä jälkeenpäin? Ei tarvitse, mutta jos haluat.”

Kaivoin lompakosta käyntikorttini.

“Tuossa on numeroni.”
“Vau. Hieno. Viestitellään.”
“Kiitos paljon sinulle. Olen vieläkin pahoillani kaverisi puolesta.”
“Pääasia, että lippu ei mennyt hukkaan. Meillä on jo liput Mestarien liigan vierasotteluun Bayern Müncheniä vastaan.”

Paluumatka keskustaan metrolla sujui Ajax-fanien seurassa rennosti. Pizzeriavisiitin jälkeen palasin Airbnb-asuntooni, ja lähetin WhatsApp-viestin vuokranantajan kaverille Dorusille, joka oli avannut oven ja esitellyt asunnon. Kerroin, että onnistuin pääsemään otteluun ja että sain lipun stadionin luota 50 eurolla. Hän vastasi pian: “Olen Robbenin kanssa todella yllättynyt, että onnistuit niin helposti”. Vastasin, että noin 20 minuuttia sain kuitenkin etsiä, että en tiedä, oliko se niin helppoa.

Vielä nukkumaan mennessäni ottelun melu soi korvissani ja päässäni raikui Ajax Amsterdam -laulu.

Kotona opin, että olin tietämättäni aivan keskellä Ajaxin kiihkeintä fanijoukkoa nimeltään F-Side, joka vastaa isosta osasta otteluiden tunnelmaa. Seura on varannut F-Sidelle eteläpäädyn katsomolohkot 125-129, jonne myydään vain kausikortteja. Jos Ajaxin kapteeni ottelua ennen voittaa kolikonheiton, hän valitsee aina kenttäpuoliskon siten, että toisella jaksolla joukkue hyökkää kohti eteläpäätyä. Toisin sanoen juuri näin kävi onnekkaasti juuri omalla unelmaretkelläni!

Lisäksi: sain tietää, että kuka tahansa voi liittyä Ajaxin viralliseen kannattajayhdistykseen. Joten ei kuin hakemus sisään nettilomakkeella. Reilun viikon kuluttua posti toi jäsenkortin ja tervetulokirjeen. Jäsenetuna saa fanituotekaupasta alennusta – ja mikä parasta, otteluiden pääsylippuja voi ostaa ennen kuin ne tulevat täysin vapaaseen myyntiin. Tosin kausikorttilaiset ovat etusijalla, ja koko stadion on myyty loppuun heille. Mutta ehkä joskus joku jättää paikkansa varaamatta. Ja ehkä silloin joskus on tilaisuus taas matkustaa Damiin…

Pelastusoperaatio Viikingit

FC Viikingit näyttää uivan todella syvällä. Verottaja on jättänyt konkurssihakemuksen. Karmivasti mielessä vaanii uppoaminen konkurssikarille, Suomi-futiksen kadonneiden seurojen hylkyluettelon jatkoksi. Mitä ihmettä sitä kesäisin tekisi, jos tämä seura, jonka värejä olen tunnustanut kymmenen vuotta, katoaisi maan päältä?

”Pelastusoperaatio Viikingit” olisi varmasti tervetullut. Verottajan konkurssihakemus pitää saada pois niskasta ja loputtomat nolot tratat pois kokonaan seuran ympäriltä. Hoituu tietysti kuoppaamalla koko seura, mutta jospa olisi positiivinenkin ratkaisutapa.

Yksi vaihtoehto olisi yhtiöittäminen, mutta Kakkosen tasolla se on tietysti hölynpölyä. Kuka muu ostaisi osakkeita kuin muutama seuratoimija ja kovimmat fanit – joista monet ovat sitä paitsi tyhjätaskuja. Eikä Suomi-futiksen harvat Oy:t ole mitään triumfeja olleet.

Mutta unelmoida saa, joten jatkanpa höpötystä lämpimikseni, koska oma unelma on fanien omistama seura. Kirpaisee, että sellaiseksi tuli viime vuonna kaikista mahdollisista seuroista HIFK. Oy-muotoisuus uskoakseni antaisi aimo annoksen uudenlaista uskottavuutta ja ryhtiä toimintaan verrattuna ei-ammattimaiseen yhdistystoimintaan. Uskoisi erilaisten kumppanuuksien järjestelyn olevan luontevampaa, kun yritys asioisi yrityksen kanssa.

Näin homma menisi: Järjestetään trendikkäästi joukkorahoituskampanja. Henkilöosakkeen voisi ostaa vaikka satasella, sata myytyä osaketta toisi kymppitonnin. Sillä ei vielä tekisi paljon mitään. Mutta se olisi alku. Lisäksi voisi myydä firmaosakkeita á 1000 €. Kovin montaa ei tarvitsisi myydä, kun verovelkaa vastaava summa olisi kasassa, mutta osakepääomaa ei tietenkään saisi velkoihin hassata. En tiedä, miten joukkorahoituksella perustettava firma lakien mukaan saisi rahoilla tehdä, mutta tuskin kaikkea olisi pakko käyttää osakepääomaan, jonka minimi on 2500 euroa. Ehkä loput rahat voisi käyttää yhtiön kehittämiseen tähtääviin investointeihin.

Perustettava FC Viikingit Oy vuokraisi ry:ltä sarjapaikan, ja ottaisi koko edustuksen toiminnan hoitaakseen ja velat hoidettavakseen. Veloista tehtäisiin maksuohjelma, ja talouden saamisesta hallittuun kasvuun tehtäisiin samoin ”realistinen” (heh!) suunnitelma. Hallituksen ensimmäinen homma olisi palkata toimitusjohtaja: futista jonkin verran tunteva moderni talousihminen, joka tyytyy vaatimattomaan peruspalkkaan. Lisää liksaa saisi provisiona sovituista sponsoridiileistä ja kaikesta mahdollisesta uusien tulonlähteiden hankkimisesta. Näitä tj-ehdokkaita tietysti olisi heti oven takana pitkänä jonona.

Olennainen homma olisi tarmokkaan tulopohjan vahvistamisen ohella keskittyä olosuhteiden parantamiseen yhdessä kaupungin kanssa. Merkittävin projekti olisi saada katettu pääkatsomo niin pian kuin mahdollista, mutta ehkä Hettarin sijasta Kartanolle. Silloin saisi viimein hillittyä armotonta lipputulojen menetystä sadesäällä. Seuraava homma olisi rakennuttaa kunnon pukuhuoneet vanhan parakin tilalle, jos Hettarilla jatketaan.

Utopiaa? Varmaankin, koska ainakaan itse en osaa tiedon ja kokemuksen puutteessa tehdä mitään tämän utopian toteuttamiseksi. Toinen vaihtoehto on vielä utopistisempi haave: äveriäs kummisetä (tai vannoutuneen fanin muhkea lottovoitto). Pikku-Abramovits, mutta sellainen, joka ei vain loputtomasti pumppaa kassaan rahaa taloudellisesti kestämättämän toiminnan takia, vaan oikaisee talouden kertaiskulla ja potkii sitten seuraa eteenpäin kestävällä pohjalla, keskittyen olosuhteiden kohentamiseen (lue = luo kiinteistöyhtiön, joka rakennuttaa Itä-Helsinkiin futisstadionin).

Palkka-aleko tie ulos lamasta?

Paljon on puhetta, että Suomen ainoa tie ulos sitkeästä lamasta on palkkojen alentaminen. Mitenköhän lienee?

Moniko maa historiassa on palkka-alella saanut talouden virkistymään? Määrä lienee laskettavissa helposti yhden käden sormilla, jos ei lähdetä arvailemaan joitakin muinaisaikojen kansantalouksien tapahtumia. Kunpa talouden asiantuntijat joskus vaivautuisivat kaivamaan esiin esimerkkejä. Todennäköisesti palkka-alesta julkisuudessa vaahtoavat eivät tiedä yhtään esimerkkiä. Ne harvat, jotka tietävät, ehkä pysyvät tiedostaan hipihiljaa, koska esimerkit voivat olla oman viestin kannalta vähemmän otollisia,

Yhden esimerkin tiedän suurin piirtein. Itä-Euroopassa Latvian talous romahti pankkikriisin (lue = pankkien holtiton luotonanto) seurauksena rajusti vuonna 2008. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF suositteli devalvointia. Maa oli kuitenkin ehtinyt sitoa rahayksikkönsä tiukalla kurssilla euroon, koska tavoitteena oli liittyä euron käyttäjiksi. Kytkentää ei haluttu purkaa, jotta eurotie ei venyisi. EU sitä paitsi varoitti, että ei ole viisasta devalvoida, koska valtionvelka on pääosin valuuttalainoja, joten niiden arvo paisuisi devalvaatiossa. Näin devalvaatio oli tehty poliittisesti mahdottomaksi. Mitä siis seurasi? Sisäinen devalvaatio eli palkka-ale. Palkat olivat Latviassa ennestään matalia, mutta Latviassa oli koettu kovempiakin aikoja uuden itsenäistymisen jälkeen. Suuri määrä työikäisten parhaimmistoa on viime vuosina muuttanut maasta pois. Väestörakenne on vinoutunut. Talous on kasvanut selvästi, mutta Latvian bruttokansantuote on edelleen pienempi kuin ennen talouskriisiä.

Olisiko siis Suomessa nyt syytä nöyrtyä, ja edetä Latvian tietä? Suomessa bkt on sentään (muistaakseni, nyt en ehdi tarkistaa) jo hitaasti kivunnut lähes vuoden 2008 tasolle.

Väitän, että palkkojen laskeminen ei tätä lamaa oikaise, vaan voi päinvastoin pahentaa sitä. Suomen vienti ei takkuile palkkojen takia, koska esim. Ruotsin vienti jyllää, vaikka palkat ja ostovoima on Suomea selvästi parempia. Lisäksi palkkojen osuus myyntihinnasta ei ole ratkaiseva. Palkkojen lasku myös syöksee julkisen talouden yhä pahempaan jamaan, koska verotulot romahtavat ja on vielä vaikeampi maksaa velkoja ja maksaa vaikka alennettuja palkkoja opettajille ja hoitajille. Kinkkinen tilanne. Vähemmän ongelmia saattaisi tulla luopumalla eurosta. Valtion luottoluokitus voisi tosin kärsiä, ja velanhoitokulut nousta. Samoin valuuttamääräisen velan arvo pomppaisi, mutta niin on käynyt Suomen devalvaatiohistoriassa ennenkin aika monta kertaa.

Niin, ja itse asiassa palkkojen nostaminen voisi yllättäen olla oikea ja tehokas ratkaisu, mutta siitä kukaan ei sano mitään. Taloudessa liikkuisi enemmän rahaa ja se saisi talouden pyörät käyntiin. Mutta rahat pitäisi taikoa ensin tyhjästä, velaksi, ellei kassassa ole pelivaraa. Temppu onnistuu siis lähinnä julkisella puolella ja pienimmin kivuin valtiolla. Yrityksissä voitot kärsisivät tai tappiot pahenisivat.

Olennaisinta olisi parantaa työllisyyttä. Siihen EHKÄ auttaisi palkkojen alentaminen – edellyttäen, että työnantajat sitten palkkaavat lisää väkeä, mihin suhtaudun skeptisesti. Kaikkien etu olisi keskittyä työllisyyden roimaan parantamiseen kaikin keinoin. Parantuva työllisyys pönkittäisi bkt-kasvua ja helpottaisi julkisen talouden tilaa luonnollisella tavalla.

Palkkojen laskun kääntöpu
oli on deflaation riski. Vielä ei ole deflaatiopeikkoa Suomessa nähty, vaikka muissa euromaissa se on alkanut kurkistella. Kotimaan markkinoilla esimerkiksi palvelualoille tulee palkka-alen jälkeen kova paine pudottaa hintoja, kun asiakkailla on entistä vähemmän fyrkkaa. Voi syntyä paha syöksykierre, jolle ei näy loppua.

Laajalti ja sitkeästi elää uskomus suomalaisten kovista palkoista. Kovia ne ovat, mutta riippuu, mihin verrataan, Viroon vai Ruotsiin vai Kiinaan vai Britanniaan. Vientialojen palkat Suomessa eivät vertailussa muihin maihin ole poikkeavan kovia verrattuna muihin EU-maihin. Ei ainakaan niihin, joiden tuotteet on samaa tasoa, eli korkean luokan teollisuuden laitteita ja moderneja it-tuotteita. Suomalainen insinööri, koodari tai metallipajan duunari ei ole kallis.

Tyrmistyin, kun löysin omia tilinauhoja 2000-luvun alkuvuosilta. Paljastui, että oma ansiotasoni ei ole kasvanut juuri senttiäkään. Hintataso sen sijaan on noussut samassa ajassa vähintään 50 prosenttia, joten oma elintasoni on romahtanut. Vertailuaikana tosin tein vuorotyötä, joten peruspalkan päälle tuli jatkuvasti ilta- ja sunnuntailisiä. Ylitöitäkin tein melko säännöllisesti.

Yhtä kaikki, oman palkka-aleni olen tavallaan kärvistellyt, ja selvinnyt kuivin jaloin. Toisestakin ehkä selviäisin, mutta sitten minulta liikenisi entistäkin vähemmän rahaa kansantalouden rattaiden pyörittämiseen. Kun samanlaisia aleduunareita olisi pari miljoonaa, väitän, että talous huurtuisi syväjäähän.

Tekijänoikeuslainsuojattomat

 

– – – Tämä on kolumni, jonka kirjoitin Tietokone-lehden numeroon 11/2005 – – –

 

Erikoispikajuna kuljettaa Suomen eduskuntaa kohti Siperiaa. Kansanedustajat matkailevat virsiä veisaten, ja jotkut pläräävät uneliaasti paperipinkkoja, joiden otsikossa lukee ”Tekijänoikeuslaki”. Monet viis veisaavat papereista.

Valtaosa matkustajista istuu ilman papereita junan edustavassa ravintolassa. Ruokalistalla matkan erikoistarjouksia näkyvät olevan ”Poliittinen pannukakku” ja ruokajuomana ”Vetinen kompromissi”.

Äkkiä hillot lentävät pannarien päältä ja kravatit sotkeutuvat soppaan, kun juna jarruttaa. Jostain kuuluu rauhoittavan sävyinen ääni: ”Täällä veturinkuljettaja. Valitan ikävää jarrutusta, mutta tämän junan kiskoille on koottu este. Pääsemme kuitenkin jatkamaan heti, kun este on raivattu.”

Kaiuttimista kuuluu räksähdys ja kamppailun ääntä. ”Tämä onkin ryöstö, auttakaa!”, mutta pian uusi, pelottava ääni jyrähtää: ”Täällä Jyrki Kasvi. Olen junan viimeisessä vaunussa, mutta minä masinoin tuon esteen nörttikaverieni kanssa. Me emme halua, että tämä juna saapuu perille näillä matkustusasiakirjoilla varustettuna. Me haluamme myös kopiosuojatut cd-levymme mp3-soittimiin, me haluamme torjua välimuistipykälän ja varmistaa kansalaisvapaudet.”

Junan ikkunat räksähtävät rikki. Vaunuihin ropisee säkkejä, joista leviää lattialle sähköisiä kirjeitä. ”Pykälä 50 a haisee! Muistakaa kuluttajasuoja, alas levy-yhtiöiden ylivalta”, viesteissä lukee.

”Mitä ihmettä ne horisevat? Mitkä ämpeekolmoset, mitkä kopiosuojat?”, matkustajat äimistelevät. Muutamat kiihtyvät, osa hätääntyy. ”Minä lyön sitä direktiivillä!”, yksi kiljuu. ”Voi ei, tämä täytyy kai viedä taas valiokuntaan”, toinen parkuu.

Salamatkustaja ja konnari

Samaan aikaan junan kabinettivaunussa tunnelma on tyynen rauhallinen, ja sikarinsavu leijuu sakeana.

”Heh, hyvä matka tästä vielä tulee, veljet, takaan sen. Ehdotan, että raivaamme tuon piraattiroskasakin vanhalla vippaskonstilla, poliittisella teatterikappaleella”, savun seasta kuuluu. ”Jaa, ja sitten julistetaan ne tekijänoikeuslainsuojattomiksi ja viedään niiltä kaikki tekovehkeet!”, joku hohottaa.

Taas junan kuulutuslaite rahisee, ja vieras ääni kuiskaa: ”Siellä junan kabinetissa on kuulkaa salamatkustaja, se on kabinettivaunussa opetusministeriön virkamiehen valepuvussa.”

Kabinetissa kaikuu naurunremakka. ”Ei se mikään salamatkustajaa ole! Sehän on kansainvälisen mediateollisuuden mies, kelpo lobbari”.

Junaan lentää kirjesäkkejä yhä lisää, ja viesteissä kysellään, hyväksyykö eduskunta salamatkustuksen lakijunassa. Poloiset kansanedustajat suojautuvat lakipykälien taakse.

”Rauhoittukaa kaikki! Huudetaan tuonne ulos, että me pidetään ryhmäkokoukset, ja pyydetään Tanja-konduktööri paikalle. Sitten tämä varmasti selviää.”

Konduktööri saapuu. Hän tähdentää, että ainoa sallittu ryhmälippu on lakiteksti, johon ei saa kajota, koska EU-direktiivi niin määrää. ”Joku on nyt vain masinoinut koko jutun väärinkäsityksen perusteella”, Tanja virkkaa. ”Tämä juna ajaa pienen esteen ylitse, kun vain yhdessä painetaan jaa-nappulaa.”

”Mutta kun ne Kasvinkumppanit on piilottaneet nappulat bittipuuroon ja yleiseen hämmennykseen.”

Junan ulkopuolelle kertyy kansaa tuijottamaan tapahtumia. Jari Vilén kailoittaa ikkunasta: ”Kuulkaa! Suuri valiokunta käsittelee asiaa, ja eduskunta ottaa jatkoajan. Laki voidaan vaikka palauttaa uuteen valmisteluun.”

Kädettömät bitinpotkijat

Ryhmänjohtajat kokoontuvat ja päättävät, että täytyy pelata aikaa, kunnes Kasvin nostattama este on raivattu ja oikeat nappulat löytyneet. He komentavat kansanedustajat raivaustyöhön.

Radanvarteen nousee sankka poliittinen sumu. Hernerokkamaisen huurun keskellä kansanedustajat eivät näe edes käsiään, joten radalla lojuvan roinan siivoukseen käytetään potkuja.

”On tämä vaikeaa näin ilman näppituntumaa. Hankala saada otetta näistä kopiosuojauksista, verkkokaupoista, tietokannoista ja ties mistä biteistä”, parlamentaarikko huokailee ja potkii.

”Enkö minä jo sen sanonut. Ei tässä muuta tarvitse ymmärtää kuin, että mitään ei muuteta ja sillä sipuli. Potkitaan nyt vain”, Tanja sanoo.

Syysilta hämärtyy, ja vasta osa esteestä saadaan raivatuksi, eikä nappuloita löydy. Edustajat vetäytyvät makuuvaunuihin. Pimeän turvin väitetty salamatkustaja pujahtaa tiehensä, ja jotakin kummaa kolinaa kuuluu Kasvin vaunun suunnalta.

Oliko se vain unta?

Kun uusi aamu koittaa eduskunnalle, Jyrki Kasvia ei enää näy eikä kuulu. Estekin on mystisesti kadonnut. Jaa-nappulat sen sijaan ovat taas tutuilla paikoillaan. Sormet hakeutuvat nappuloille, joillakin täristen: ”Eihän tämä juna vain räjähdä?”.

Suuren jaa-enemmistön voimin juna puhisee liikkeelle. Kansanjoukosta valtaosa katselee junan menoa välinpitämättömänä, joku onneton vain yrittää turhaan pysäyttää junaa.

Ovatko kansanedustajat vain nähneet unta? Eivät, koska etsintäpartio löytää Kasvin sivuraiteelle työnnetystä vaunusta. Mitä oli tapahtunut?

”Se oli Kimmo Kiljunen. Hän tuli ja virnisti leveästi luonteenomaiseen tapaansa. Kehui, että ovat keksineet ratkaisun jupakkaan, kuulemma jotakin meidän kaikkien poliitikkojen rakastamaa. Kimmo huudahti ’ponsi’, ja humautti kompromissiesityksellä otsalohkoon.”

Lakijuna saapuu asemalle. Asemalaiturilla kansa jatkaa ämpärien kopioimista kannettaviin soittimiin huomaamatta, että junassa vilahtanut mediateollisuuden mies hiippailee asemahalliin entistäkin lihavampana, lakikirja kainalossa.

Liigahaaveilusta Kakkaseen

Tätä blogia viimeksi päivitellessä unelmoin FC Viikinkien paluusta liigaan ja haihattelin satsauksesta Kartanon kentän rakentamiseen Viikinkien tulevaisuuden otteluareenaksi. Yli neljän vuoden tauon jälkeen hieman kurjaa herättää blogia eloon toteamalla, että Viikingit putoaa Kakkoseen aka Kakkaseen. Tämä taas saattaa surkuhupaisasti tarkoittaa sitä, että sarjapelejä alkukaudesta jopa pelataan Kartanolla…

Murheista viis, aloitan snadit spekulaatiot ensi kaudesta.

Ensimmäinen asia on lohkojako. Itälohko lienee todennäköisin, mutta etelälohko olisi monessa mielessä parempi arpa. Keskimäärin lyhyemmät matkat, säästävät matkarahaa ja ovat pieni etu pelaajien houkuttelussa. Idässä tulee viheliäisen puuduttava Joensuun-reissu pahimmillaan kahteen kertaan, mikä ei taatusti nappaa ketään. Idässä olisi ehkä vain yksi pk-seudun vastustaja, etelässä kenties neljä. Riippuu tietty siitä, mitä porukoita Kolmosesta nousee.

Toinen asia on se, montako muuta joukkuetta Kakkosessa on pk-seudulta. Toivottavasti niitä on Klubi04:n ja Pallohongan päälle mahdollisimman vähän kilpailemassa pelaajista (ja harjoitteluvuoroista ja muista resursseista). Atlantis on nousemassa Ykköseen, mutta karsinta on edessä, eikä nousu ole millään lailla varma. Gnistan keikkuu nyt etelälohkossa karsijan paikalla, toivottavasti tipahtaa, koska lienee pahimpia kilpailijoita. Seuraava matsi tasapisteissä olevan SoVon vieraana voi olla ratkaiseva.

Kakkosen varmat jatkajat pk-seudulta farmijengien lisäksi ovat GrIFK ja KäPa. Sarjanousija FC Myllypuro saa vielä jännittää säilyykö suoraan, karsiiko putoamisesta vai putoaako suoraan. Näin minimissään Viikinkien lisäksi pk-seudun joukkueita olisi neljä. Maksimissaan (huomioimatta Kolmosen nousijoita, joista minulla ei ole käryä) paikalliskilpailijoita olisi hillitön määrä eli seitsemän (Atlantis, neljä varmaa, Gnistan ja FC Myllypuro). Päälle vielä mahdolliset Kolmosen nousijat alueelta.

Kolmas ja suurin asia on joukkueen resurssit. Pitkäaikainen kummisetä Jorma Koivukangas on ilmoittanut, että ei jatka seuran keskeisenä tukijana yrityksensä Fineltecin kautta. Miten saada talous kuntoon, miten kattaa pakolliset treenivuorojen, matkojen ja vakuutusten kulut? Miten otteluissa ollut talkooväki jaksaa jatkaa? Vaikeaa tulee olemaan, jos ei käy hillitön munkki ja löydy uusi pääsponsori. Kakkonen ei kiinnosta oikeasti yhtään yritystä, joten ainoa toivo on vain koota sieltä täältä pieniä määriä säälistä annettuja roposia. Miten lienee muiden pk-seudun Kakkosen porukoiden talouden kanssa? Luulisin, että iso asia tulee olemaan Viikinki-ikoni Joonas Sarelius. Hän saattaisi olla se mies, joka kykenee houkuttelemaan niin riittävän määrän roposia kuin sopivan valmentajan ja kyvyiltään riittäviä pelaajia.

Neljäs asia on joukkueen valmennus. Kuka on päävalmentaja? Keneen on varaa? Kuka olisi sellainen, joka kykenisi nostamaan joukkueen saman tien takaisin Ykköseen? Olisiko Losa Zhukov hyvä valinta, vaikka Viikkarien kanssa tuli putoaminen Kolmoseen? Vai jatkaako Mika Sandberg tai nähdäänkö peräti Ilkka Jäntin paluu?

Viides asia on sitten joukkueen kokoonpano. Sen pitäisi olla niin iskukykyinen, että nousu Ykköseen kaudeksi 2016 olisi todennäköinen. Mallia voisi katsoa siitä, miten HIFK onnistui kasaamaan viime kaudeksi nousuvalmiin joukkueen.

Toisaalta toivoisin yhdistelmää omia kasvatteja ja valmiita pelaajia, jotka eivät mahdu Ykkösen PK-35:n, HIFK:n ja mahdollisen nousijan Atlantiksen kokoonpanoon. Omia kasvatteja, jotka pärjäävät Ykkösessäkin, näyttäisi olevan aika monta.

Sunnuntaina Viikinkien toiseksi viimeisessä Ykkösen kotipelissä kentällä nähtiin ennätysmäärä omia kasvatteja: Ainakin Sam Jammeh, Ali Mahdi, Toffe Nyberg ja Nemanja Biga avauksesta sekä vaihdosta tulleet Patrik Ahonen ja Emil Conti. Oikeana pakkina pelanneen Ville Varilan taustaa en tunne, mutta lienee hänkin pelannut Viikinkien junnuissa. Hyvää peliä häneltä. Myös Jammehin, Bigan ja Mahdin otteet miellyttivät, Toffe oli jotensakin löysä. Vaihdosta tulleet eivät ihmeitä esittäneet, mutta eivät sählänneetkään. Penkille jäi lisäksi oma kasvatti Markus Maunu, joka pelasi alkukaudesta kaikissa peleissä avauksessa ja suoriutui melko hyvin, mutta loukkaantui loppukesästä.

Kunpa tästä porukasta mahdollisimman moni jatkaisi ensi kauden Kakkosen joukkueessa. Mitään väsyneitä Kakkosen sarjajyriä ei tee mieli nähdä. Puolet avauksesta voisi olla omia kasvatteja, jos taso riittää, ja loput hyviä Kakkosen pelaajia, joilla on motivaatiota kehittyä uralla ja edetä Ykköseen.

Kamalan monta arvoitusta edessä. Kakkoseen putoaminen nykyisellä sarjajärjestelmällä tietää erittäin suuria vaikeuksia nousta koskaan takaisin Ykköseen, kun edes lohkovoitto ei takaa vielä mitään. Harmaaseen keskikastiin ei pidä tyytyä, mutta se lienee realismia. Eikä tavatonta ole sekään, jos Ykkösestä matka vie rivakasti Kolmosen syövereihin, kuten tänä vuonna käy toissakaudella pudonneelle FC Hämeenlinnalle.

Viikinkien olosuhteet: Katseet Kartanon kentälle!

Viime lauantain Suomen Cupin ottelu Kartanon kentällä herätti taas mieleeni vahvasti ajatukset Viikinkien olosuhteista. Toki itseäni eniten kiinnostavat joukkueen urheilulliset edesottamukset, mutta suurta yleisöä kiinnostavat modernit puitteet, ja paremmat puitteet voivat myös auttaa rakentamaan parempiin suorituksiin yltävän joukkueen. Isoin este ja ongelma olojen kohentamiseksi ovat luonnollisesti rahan puute sekä se, että seura ei itse omista mitään suorituspaikkoja. Mutta pohdiskelu ei sentään maksa kuin vähän aikaa ja vaivaa, joten aloitetaan sillä.

Vaikka edustusjoukkue pelaisi jatkossakin Ykkösessä, joka tapauksessa on selvää, että nykyiset puitteet ovat kertakaikkisen takapajuiset. Ykkösessä oletettavasti melko pian tulevat voimaan nyt vain teoreettiset lisenssisäädökset olosuhteista, ja seurat, jotka eivät ehtoja täytä, eivät saa pelata sarjassa. Jotakin siis pitäisi tehdä. Nähdäkseni jotakin on myös tehtävissä, jos ja kun vain aletaan eri tahoilla tehdä hartiavoimin töitä. Ensin tarvitaan ideat ja visiot, sitten niiden realistinen toteutusmalli, sitten rahoituksen hankinta ja lopuksi itse rakentaminen.

Uskon, että Heteniityllä toiminta ei voi päästä juuri lainkaan eteenpäin. Se nähdään jo pelkän pelialustan ongelmissa. Erilaista kulutusta on liikaa, kun myös yleisurheilu vaatii veronsa. Yleisurheilun tarpeiden takia tekonurmesta on turha edes haaveilla, vaikka tulevaisuudessa luonnonnurmet auttamatta häipyvät Suomen kahdelta ylimmältä sarjatasolta. Juoksuratojen olemassaolo on myös ikävä asia jalkapallokatsomon kannalta. Nostalgiasta huolimatta Montulle pitää sanoa hyvästit.

Mikä siis on ratkaisu? Katseet pitää kääntää suoraa päätä ja heti Kartanon kentälle ja sen ympärille. Sarjaottelut tulee viedä sinne niin pian kuin mahdollista. Pitää asettaa tavoitteeksi, että jo kausi 2011 viedään läpi siellä kokonaan.

Alue on neitseellinen, ja sen ansiosta mitään esteitä rakentamiselle ei ole. Alue on valmiiksi kaavoitettu liikuntarakentamiselle, erityisesti jalkapallolle, mutta toki kaavaa pitäisi tarkistaa. Pysäköintitilaa on helppo järjestää, ja liikenneyhteydet Vuotien kautta ovat erinomaiset. Kentän tekonurmi on kuulemma erinomainen, ja kun alla on lämmitysputket odottamassa lähelle nousevaa jäähallia, alusta on sellaisenaan valmis vaikka liigatasolle.

Isoja rakennustarpeita tietenkin on, eli pukuhuoneet, katsomot ja valaistus. Pukuhuoneet tiettävästi ovat tulossa mainittujen jäähallien yhteyteen, mikä ei ole ihanteellista sarjapelien kannalta, kun pelaajat joutuvat marssimaan kai parisataa metriä ennen kuin pääsevät kentälle. Mutta ensi alkuun tähän ei tarvitse sijoittaa, kunhan vain nuo pukuhuoneet rakennetaan.

Kartanon kentällä voitaisiin ensi vaiheessa tyytyä Tapiolan Urheilupuiston kaltaiseen putkirakenteiseen, katettuun katsomoon. Sillä konstilla saisi helposti ja nopeasti esim. kokonaan katetun 2000-paikkaisen katsomon. Toisaalta kiinteät rakennelmat on kuitenkin jossakin vaiheessa saatava, ja aluksi riittäisi alle 1000 katettua katsomopaikkaa. Esimerkiksi Kajaanin kaupungissa valmistui vain muutama vuosi sitten noin 700 katsojalle riittävä kiinteä, katettu katsomo, joka maksoi alle miljoona euroa.

Käytännön ongelmista vaikeimmin toteutettavissa ovat valaistuspylväät ja riittävän tehokkaat lamput, koska ne kai maksavat yllättävän paljon. Syksyn iltapelit olisivat mahdottomia, ja päivänvaloakin riittää lokakuussa rajallisesti. Oletettavasti jonkinlaiset valot ovat jo tulossakin Kartanon kentälle. Voi vain toivoa, että kaapelointi on sellainen, joka mahdollistaa suuremman virran syöttämisen isompiin valotehoihin. Liiga vaatii kai 800 luksia. Heteniityllä kuulemma kaapelit eivät kelpaa, ja siksi sinänsä kai riittäviä valopylväitä ei voida suoraan hyödyntää, vaan edessä olisi kallis uudelleenkaapelointi.

Rahallisesti kustannukset nousevat helposti pariin miljoonaan. Jos alkuun kuitenkin vain vuokrataan katsomorakenteet, ei tarvitse upottaa rahaa mihinkään kiinteään. Mitä nopeammin kuitenkin saadaan pysyviä rakenteita, sitä vähemmän rahaa hukkuu matkan varrella.

Kiinteistöyhtiö rakentamaan

Nähdäkseni seuran itse ei tarvitse käyttää senttiäkään mihinkään. Pitää perustaa (kaupungin kanssa) erillinen kiinteistöyhtiö, joka alkaa pyörittää jalkapallokeskusta. Rakentaminen tapahtuisi yhtiön nimissä, ja yhtiö rahoittaisi urakat kaupungin ainakin osittain takaamalla velalla. Kaikki mahdolliset olosuhdetuet UEFA:n ja Palloliiton kautta pitää anoa. Itse peliareenan kiinteälle katsomolle pitää aikanaan löytää sijoittaja, joka saa sitten nimensä areenalle. Lähialueen isoista yrityksistä tulevat hakematta mieleen näköetäisyydellä olevat Helsingin Energia, Paulig ja Finnlines. Näistä yksikin voisi riittää antamaan hankkeelle ratkaiseva panos ja uskottavuus.

Keskeinen rahoitusidea ja kiinteistöyhtiön kulmakivi olisi pystyttää aivan kentän vierelle jomman kumman sivustan päätyosaan toimistorakennus. Kentän puolen ikkunalliset tilat vuokrattaisiin tai myytäisiin sponsoreina toimiville yrityksille klubitiloiksi. Talo olisi osa perustettavaa kiinteistöyhtiötä. Sen tiloja vuokrattaisiin kaikille kiinnostuneille, ja luonnollisesti seuran omat toimitilat olisivat siellä. Kiinteää katsomoa on sitten kiinni tällaisessa toimistotalossa.

Esimerkkejä tällaisista rahoitus- ja rakentamisratkaisuista löytyy tietääkseni muutamin paikoin Suomesta ehkä eri lajien parista. Piirua paria kehittyneempiä esimerkkejä on muutamissa melko pienissä Ruotsin kaupungeissa.

Tuo toimistotalo vaatisi valitettavasti kaavamuutoksen. Hyvin luonnosteltuna se voisi silti olla läpihuutojuttu, koska hanke olisi vain lisäarvoa kaupungin maaomaisuudelle, ja yhtiö maksaisi kaupungille tontinvuokraa. Kaavavalittajia olisi vaikea keksiä heittämään kapuloita rattaisiin.

Ongelma koko projektin kannalta on, että kaupunki omistaa koko Kartanon alueen maapohjan. Tietääkseni FC Viikingit olisi halunnut ainakin koko kentän varausjärjestelyt kokonaan itselleen, kun kerran rahoitusta järjestyi seuran tarpeiden ansiosta, mutta kaupunki ei siihen suostunut. Iso etu jatkon kannalta olisi, jos em. kiinteistöyhtiö voisi lunastaa maa-alueet itselleen, jolloin se vapautuisi kaupungin kahleesta tekemään tiliä itselleen ja sitä kautta palvelemaan suoraan seuran tarpeita.

Miten tämä hanke saadaan käyntiin? Seuran edustajien on istuttava kaupungin edustajien kanssa pikaisesti palaveriin, ja sovittava, että tällainen hanke voidaan käynnistää ainakin luonnostelumielessä. Konseptille täytyy saada vihreää valoa. Sitten hommaa vetämään voidaan muodostaa eräänlainen vapaaehtoinen talkooryhmä eri alojen ammattilaisista, jotka ovat seuran kontaktipiirissä, kuten junnujen vanhemmissa. Itse olen ammatiltani toimittaja, ja pystyn tukemaan seuraa viestinnässä, jos vain pyydetään. Olennaisinta on saada talkoolaisiin arkkitehti, rakennusalan osaaja tai kaksi ja rahoitusammattilainen.

Dekkari, trilleri vai yksinkertaisesti ”romaani”?

Juonenpoikasia on tullut vuosien mittaan kehiteltyä tukuittain erityisesti jonkinsortin jännäreihin. Ehkä tässä vähitellen olisi jopa aika alkaa oikeasti rustailemaan kasaan jotakin “kaunokirjallista”. Luotan kyllä siihen, että lukukelpoista tekstiä syntyisi. Vaikeinta on alkuun pääsy.

Pelkästään ajankäytöllisesti on pitkään käynyt mielessä, että väheneviä elonvuosiaan voisi käyttää fiksummin. Nyt kallista aikaa palaa jonninjoutavissa nettipalveluissa (lue = Facebookissa) ja pelatessa Farmvillen kaltaisia päättymättömiä pelejä. Miksi sitä ei saa käytettyä vapaa-aikaa tavoitteellisemmin?

Jotkut osaavat ja malttavat. Koko tämä kirjailijaksi ryhtyminen tuli mieleen, kun eilen yksi kaveri liittyi Facebookissa ryhmään “Tulagi Hotel”. Erikoinen nimi herätti kiinnostuksen, ja selvisi, että takana on supisuomalaisen keski-ikäisen miehen uutuusromaani, jonka hän on kirjoittanut englanniksi ja jonka brittikustantamo julkistaa huhtikuussa. Tämä Heikki Hietala niminen kirjailijanalku kertoi aloittaneensa teoksensa jo 1996 päähänpistosta kesken työpäivän. Sitten joskus 2000-luvulla hän oli lähettänyt romaanista jonkinlaisen version harrastajakirjoittajien nettipalveluun, jossa se nopeasti nousi top 40 -listalle.

Kenties itsekin kannattaisi aloittaa luonnostelu, työstäminen ja juonenpätkien väsäily online-palvelussa. Tai vaikka tässä omassa blogissa, kun alusta kerran on olemassa ja näppärästi “omissa käsissä”. Voisi myös jättää tekstit vain luonnosasteella talteen ilman julkaisemista, ja odottaa julkaisun kanssa, kunnes hetki tuntuu sopivalta (tosin helposti voi vahingossa klikata “Publish”, kun painike on “Save”-nappulan vieressä). Nettipalvelun käyttö tavalla tai toisella olisi joka tapauksessa siitä mukava ratkaisu, että “teokseen” pääsisi käsiksi mistä tahansa, missä on nettiyhteys käytettävissä. Jopa kännykällä voisi värkätä tekstiä (näemmä löytyy jopa valmis iPhone-sovellus WordPressiä varten). Nettipalvelun kiva ominaisuus olisi tietysti myös se, että julkaistuista teksteistä voisi helposti saada palautetta.

Melko lailla puhtaalta pöydältä kirjaileminen pitää kyllä startata. Aika harvoja ideoita on aikojen kuluessa tullut kirjattua muistiin, vaikka monet kerrat on keksiessä ollut mielessä, että tämä juttu pitää heti kohta tallentaa ennen kuin unohtuu. Muistan, että joitakin juonenpätkiä ja tapahtumasarjoja olen “päässäni kirjoittaen” hionut aika pitkälle. Nyt pää on kovin tyhjä, vaikka muutama karkea aavistus vanhoista helmi-ideoista vielä leijuu pääkopan huminassa.

Lienee hyvä linjata mahdollisimman varhain, minkä tyylistä tarinaa on tekemässä, eikä vain ajatella, että tässä on tekeillä mikä tahansa romaani. Näin voi kunnolla uppoutua tarinan maailmaan. Hyvin mietitty ja suunniteltu lähtökohta voi jopa auttaa tuottamaan tarinaa ikään kuin itsestään. Teksti voi ikään kuin kummuta luonnonlähteestä esiin. Luultavasti kuitenkin teksti vaatii pihti- tai imukuppisynnytyksen, ellei peräti keisarinleikkausta.

Mikä suunta siis valita päässä vellovista epämääräisistä aineksista? Syntyykö dekkari vai trilleri? Saisiko käytettyä jotenkin hyödyksi omaa työkokemusta, omia harrastuksia ja tietysti kaikenlaisia elämänkokemuksia perhe-elämästä ja opiskelijaelämästä? Jokin it-alaa liippaava trillerimäinen juttu on viime aikoina ollut mielessä. Tietoturvaa, hakkerointia, terroristeja, kidnappauksia, gps-paikannusta yms. Sekin pitäisi ratkaista, missä tarina tapahtuisi, kotinurkilla vai jossakin ulkomailla.

Ei auta liikaa ihmetellä, vaan antaa palaa. Tänään, huomenna tai viikonloppuna tai ensi viikolla tai lomalla. Mahdollisimman pian kuitenkin, että syntyy itse itseään ruokkiva into jatkaa. Vai pitäisikö ensin pelata Fallout kolmonen loppuun ja muutama muu peli? Ja saada Facebookin pelit läpi? Ääh…

Futisstadionien rakentaminen Suomessa

Vuonomaassa sekä Ruotsissa ja Tanskassa on 2000-luvulla rakennettu kasapäin uusia, toinen toistaan tyylikkäämpiä jalkapallopyhättöjä. Tyypillinen kokoluokka lienee 8000-12000 katsojan areena. Kulut on olleet esim. Tippeligaenin Sandefjordin Komplett.no Arenalla 100 miljoonaa turskakruunua (nykykurssilla noin 11,4 M€), mutta on myönnettävä, että ko. areena on ollut selvästi halvimmasta päästä. Samaan aikaan Suomessa ei ole (muistaakseni) saatu aikaiseksi mitään muuta kuin onneton Finnair Stadium, Veritas-stadioni osittain, Myyrmäen stadioni ja Kuopion tynkä-Magnum.

Tässä esimerkiksi Lilleströmin stadion:Åråsen-stadion

Lilleströmin Åråsen-stadion

Suomessa aina futisihmiset vain tuskailee, miten vähän pelimerkkejä täällä kendolandiassa on käytettävissä futiksen kehittämiseksi ylipäänsä saati sitten uusiin stadionhankkeisiin. Lienee totta pitkälti, mutta silti mietityttää välillä, miten paljon on kiinni munattomuudesta, tahdon ja uskon puutteesta. Osasyy on varmasti sekin, että tyydytään olevaan, eikä kehitystä tästä syystä tapahdu.

Sanomattakin on selvää, että yhdelläkään seuralla ei ole tallessa pesämunaa investointeja varten, täällä eletään kädestä suuhun. Tosin eipä Norjassakaan seurat ole omia rahoja lyöneet likoon luultavasti missään, vaan ne on ottaneet velkaa ja olleet vain osakkaina hankkeissa. Muutamat stadionit on alun alkaen rahoittaneet paikalliset pankit, kunnat ja yritykset. Seurat on paikoin vain päävuokralaisina keräämässä entistä paljon enemmän rahaa kasvavien lippu-, sponsori- ja tv-tulojen muodossa, ja siten ne voivat maksaa parempia liksoja entistä paremmille pelaajille ja tarjota katsojille parempaa tuotetta. Syntyy myönteisiä kierteitä, joissa raha tulee rahan luokse.

Nyt lama-aikana rakentamisen kulut syöksyy alamäkeen, ja rohkeilla investoinneilla voitaisiin viedä jalkapallon olosuhteita nopeasti eteenpäin ainakin paikoitellen. Varmasti osataan nähdä, että olosuhteet, yleisön kiinnostus, pelin taso ja monet muut asiat kulkevat aika pitkälle käsi kädessä. Jostakin syystä vain hankkeita ei synny tai ne jää hatariksi visioiksi, eikä pyörät ala pyöriä siihen malliin, että areenoita alkaisi nousta meillekin.

Onko sitä paitsi noin 10-20 miljoonaa iso raha rakennusinvestointina? Montako keskimääräistä kerrostaloa samalla rahalla pystyttää, montako kilometriä moottoritietä sillä rakentaa? Rahaahan myös tulee heti esim. myymällä areenan nimi 10 vuodeksi, muutamia vip-aitioita sekä varsinkin areenan yhteyteen rakennettavia toimisto-, ravintola- ja kuntosalitiloja.

Jos kunnollinen uusi jalkapallostadioni kalliissa Norjassa maksaa himpun yli 10 miljoonaa euroa, ei vastaavan Suomessa pitäisi maksaa aivan yhtä paljon – jos kulut osataan pitää kurissa alusta alkaen. Finnair Stadiumiin saatiin uppoamaan laatuun nähden käsittämättömät 18,5 miljoonaa, ja millainen viheliäisen sietämätön paikka sillä rahalla saatiin niin katsojien kuin pelaajien kannalta (katsomo on erittäin tuulinen ja aivan liian loiva, pelialusta jatkuvasti paska). Kokemattomuus stadionrakentamisessa ja jonkinasteinen ammattitaidottomuus vaativat selvästi veronsa, liekö edes kilpailutettu kunnolla. Fiksuinta olisi uusissa hankkeissa suoraan ostaa piirustukset jostakin, missä on hyväksi todettu areena, ja vaikkapa yrittää palkata työnjohtoon jokunen ko. projektissa keskeisesti mukana ollut. Tästä norjalaisfirmasta voisi saada erinomaisen ratkaisun, ainakin kokemusta löytyy.

Viihtyisän futisareenan lähtökohdat

Finski kelpaa Suomessa pitkälti varoittavaksi esimerkiksi. Se on paskasti suunniteltu tuulitunneli, eikä sitä osattu millään lailla gryndata niin, että samassa sijaitsee rutkasti kovalla rahalla myytyjä toimistotiloja. Kaupungiltakin tämä osoittaa luokattoman heikkoa kaavoitusta ja rahoitusajattelua. Stadioni sijaitsee jossakin takamailla Töölössä sivussa sieltä, missä ihmiset Helsingissä normaalisti liikkuu, ja itselleni sen kalsean tuulinen kylmyys on selkeä ei-ei-tekijä mennä mihinkään peliin, vaikka saisi liput ilmaiseksi.

Tässä Norjan liigan pikkukaupunkiseuran Molden stadioni antaa loistavan mallin siitä, miten stadioni kannattaa rakentaa sillä tavalla täysin umpeen, ettei tuuli pääse ollenkaan viuhumaan läpi areenan:

Molden stadioni

Molden stadioni

Suomessa arkkitehtipellet ei vain koskaan ajattele ilmasto-oloja eikä rakennelman käyttötarkoitusta pennin vertaa, vaan lähtee aina siitä oletuksesta, että täällä on Välimeren leppeä ilmasto ympäri vuoden. Suunnitelmien ostajat ei osaa käyttää aivojaan senkään vertaa, että osaisivat vaatia jotakin käytännössä tärkeää, vaan menevät arkkitehtijargonin edessä polvilleen (arkkitehti = jumalasta seuraava). Lisäksi kaavoittaja antaa tomppelimaisia määräyksiä räystäskorkeuksista sun muusta, jotka torpedoi osaltaan kai myös Finskiä.

Toisaalta Finnair Stadium on otteluissa valtaosin tyhjä sen takia, että Veikkausliiga ei nauti kansan syvien rivien minkäänlaista arvostusta. Jos puitteet olisi koko sarjassa kunnossa, se nostaisi koko liigan profiilia reilusti. Profiilin nosto vaatii nimenomaan sen, että sopivan kokoisia MODERNEJA jalkapallolle pyhitettyjä areenoita on useimmissa liigakaupungeissa, eikä vain parin kolmen seuran käytössä. Oletusarvona Veikkausliiga-areenan pitäisi olla rakenteeltaan tiivis ja sillä tavoin lämmin, että tuuli ei pääse läpi. Koko Veikkausliigan pikkuongelma taas on se, että sarjapelejä on liian vähän – sekin tietää useampia iltoja, joina kukaan ei istu millään penkillä, ja mikä vakavampaa vähentää joukkueiden liikevaihtoa ja kassavirtaa.

Rahoituspuolella on syytä unohtaa iänikuinen Hjallis. Ei mikään stadionhanke tarvitse yhtä ainoaa kummisetää. Voi vaikka katsoa länsinaapureihin, miten siellä on osattu rahoittaa projekteja (esim. Sandefjordissa oli myyty pelkkiä liiketiloja noin 40 miljoonalla kruunulla stadionin maksaessa 100 miljoonaa). Kummisetien perään itkeminen tappaa hankkeet alkuunsa, kyse on huonosta itsetunnosta ja siinä rypemisessä, tuhkan ripottelusta heti, kun jokin ideanpuolikas esitetään. Miten vielä 21. vuosisadalla Suomessa eletään edelleen tehtaanpatruuna-aikakautta? Asenteet on jämähtäneet niin, että ajatuksetkin kulkee yhtä kapeaa ränniä pitkin viidellä miljoonalla ihmisellä.

Helsinki, Tampere, Jyväskylä, Oulu…

Olettaen, että Helsingissä ja Turussa on “siedettävät” olosuhteet (vaikka on kaikkea muuta kuin tiiviit areenat), niin jos isoimmista kaupungeista näillä olisi kunnolliset futisareenat, niin jo kahdeksan nykyistä liigaseuraa olisi tässä suhteessa 2000-luvulla: Espoo, Lahti, Tampere, Vaasa ja Jyväskylä. Kuopiossa Magnum on muuten ok, mutta aika lailla puolikkaaksi sitä voi sanoa. Pienemmistä kaupungeista Myllykoskella, Valkeakoskella, Pietarsaaressa ja Maarianhaminassa lienee turha kuvitella mitään tällä saralla. Rovaniemi luokkaa no hope.

Ykkösen joukkueiden kaupungeista voisi nostaa esiin Oulun, Porin, Vantaan, Kokkolan ja Kotkan. Oululla olisi kai teoriassa paras potentiaali, mutta siellä on tehty megaluokan kämmi ja päätetty kunnostaa museoluokan Raatti juoksuratoineen futisareenaksi. Porissa olisi myös hyvää potentiaalia, ja kenties jonakin päivänä sinne nousee ihka aito jalkapallostadioni. Stadion-olosuhteet on ajan tasalla PK-35 Vantaalla, vaikka ei sekään ole sillä tavoin tiivis kuin pitäisi, eikä toimi bisneskonseptina lainkaan. Kokkola olisi kohtuullisen kokoinen kaupunki futisareenalle. Kotkassa on hyvä pääkatsomo, mutta “aurinkokatsomo” on lahoneen oloinen puupenkkirakennelma.

Muista Ykkösen seuroista TPV ja FC Kiisto olisivat kartalla, jos ko. kaupungeissa syntyisi uusi areena. Viikingit taas tarvitsisi monesta syystä areenan Itä-Helsinkiin, ja mielestäni mieluiten puhtaalta pöydältä vain jalkapalloa ajatellen (sama areena toki voisi palvella useampia Itä-Helsingin seuroja, jos se sijoitetaan keskeiseen paikkaan eli Itäkeskuksen liepeille). Hämeenlinnassa olisi hyvät lähtökohdat tehdä viihtyisi areena, mutta iso ongelma on jääkoronan musertava ylivalta. Kemillä ja Torniolla on historiaa liigatasolta ilman kiekko-ongelmaa, mutta kaupungit ovat niin pieniä ja ne lienevät pitkälti näivettyviä syrjäseutuja, joten siellä voi stadionhaaveet jättää sikseen.

Niin, itse tietysti näen valveillakin unta, miten FC Viikingit jonakin päivänä (mahdollisimman pikaisesti toki) marssii pankinjohtajan juttusille muutaman rahoittajakumppanin, Helsingin kaupungin osatakauksen ja tonttivarauksen kanssa, ja rakennuttaa Vuosaareen tai muualle Itä-Helsinkiin oman, vaatimattoman noin 4000-paikkaisen areenan. Laajennussuunnitelmat luonnollisesti kannattaa tehdä saman tien stadionin laajentamiseksi tuplakokoon…

Se on meidän Viikingit!

FC Viikinkien noususta Veikkausliigaan tuli taannoin intoiltua jonkin verran. Kurja juttu, mutta noususta ollaan taas taistelemassa, koska liigassa jäätiin karsijan paikalle. Aika yllättävästi Rovaniemen Palloseura olikin aavistuksen parempi karsintapeleissä kiitos punapaitojen surkean viimeistelyn vieraskentällä, kun vastassa oli junnuilla vahvistettu lappilaisseura. Pelissä oli kaikki eväät voittaa vaikkapa 3-0, mutta tulikin 0-1 tappio kotijoukkueen saatua suunnilleen yhden maalipaikan. Kotipelissä oli sitten inhottava pakkovoiton paine, ja kun vieraat meni puolustuksen hirveän sekoilun ansiosta maalin johtoon, peli oli selvä. Olisi pitänyt takoa kolme osumaa, mutta vain yksi syntyi, ja sekin vasta aivan loppuhetkillä laihaksi lohduksi.

Liigakausi oli sentään ikimuistoinen. Jokaisessa kotipelissä olin katsomossa eläytymässä kasvavan faniporukan kanssa. Toissa joulukuussa perustettu faniyhdistys Valloittajat ry. keräsi lopulta yhteensä vajaat 30 jäsentä. Puolet jäsenistä kuitenkin oli liittynyt pelkästään tukimielessä antamaan roposensa fanitoiminnalle, eikä katsomossa ollut koskaan juuri paljon kymmentä enempää “ääneen kannattajia”. Valkeakoskelle ja Myllykoskelle onnistuttiin tekemään bussiretket, ja Haka-peliin lähti ilahduttavasti noin 30 henkeä, joista suuri osa oli äänessä katsomossa – muutamat melkoisessa tuiskeessa. Loppukauden kotipeleissä oli kylmää, mutta kannustusporukkaa oli enemmän kuin koskaan aiemmin, ehkä viitisentoista yhteensä. Alkukauden pohjanoteeraus taisi olla kolme tai neljä fania. Siinä vaiheessa porukka ei ollut vielä hoksannut, että Itä-Helsingissä on liigaseura ja että otteluissa joukkuetta voi peräti kannustaa. Jos faniporukka olisi kauden alkupuolella ollut loppukauden tasoa, ties vaikka joukkue olisi pärjännyt paremmin surkeissa KooTeePee-, MyPa- ja TPS-peleissä. Loppukauden ratkaisukierroksilla Vepsua, Interiä ja Hakaa vastaan oli katsomossa kohtuu hyvä meininki, mutta vain vaasalaisia vastaan irtosi pisteitä.

Putoamisen tuskasta on kulunut vasta vähän yli neljä kuukautta. Mennyt liigakausi tuntuu jo melkein kuin unelta, joka tylysti päättyi heräämiseen takaisin divaritasolle. Nyt Viikingit pyrkii suoraan nousuun ja Valloittajat yrittää tukea tavoitteen saavuttamista. Joukkue on uudistunut melkoisen rankasti, osittain se tuntuu entistä vahvemmalta, eli puolustuksen ja keskikentän pelaajien osalta. Keskikentällä varsinkin Tero Karhu vaikuttaa erinomaiselta vahvistukselta, ja entisiä paremmiksi lasken myös Ilpo Vernon ja Jani Modigin. Alakerrassa Tomi Nyman, Mika Helin ja Tommi Vesala vaikuttavat kaikki vahvistuksilta liigakauden alakertaan verrattuna. Kärkeen on saatu kovan tuntuinen vahvistus, Justus Vajanne, mutta muuten hyökkääjäkalusto on huvennut entisestä, eikä keltanokkahankinta Oskari Partosen varaan voi laskea.

Voi ennustaa, että helppoja pelejä tuskin tulee yhtäkään. Kovan vastuksen tarjoaa heti sarjan avauskierroksella naapuriseura Atlantis, jonne on siirtynyt peräti neljä viime kauden Viikinkiä, mm. kaksi hyökkääjää. Harmillisesti Viikingit ei kelpuuttanut riveihinsä näyttöjä antanutta Feras Abidia, joka sitten kelpasi heti PK-35:lle, joka sekin on saamassa kelpo uhkaajan kasaan. Muualta maasta nousukahinoihin on ennusteltu varsinkin JJK:ta Jyväskylästä, jota moni sanoo Viikinkien kanssa suurimmaksi nousijasuosikiksi. Aika vahvalta nipuilta vaikuttaa myös KPV entisen JIPPO-valmentajan johdolla. TP-47 on arvoitus, samoin toinen liigapudokas AC Oulu, joka on kasaamassa oululaispainotteista joukkuetta viime kauden raunioille.

Se on pakko pitää mielessä, että monet liigapudokkaat vuosien varrella on tähdänneet suoraan paluuseen liigatasolle, mutta tavoite on jäänyt saavuttamatta. Tosin viime vuonna KuPS onnistui siinä, mutta toissavuonna RoPS ei ja sitä ennen TP-47 jäi nuolemaan näppejään. Tässä vaiheessa, kun nolla kierrosta on takana, olo on kuitenkin melko luottavainen. Kentälle ei pidä lähteä sillä mielellä, että meillä on pelkkää hävittävää ja hirveä voittamisen pakko korvien välissä. Uskon, että taustajoukot ja pelaajat osaa psyykata itsensä oikeaan vireeseen, joka tuottaa tulosta. Määrätty rentous tuottaa hyvän keskittymisen. Lisäksi odotan, että joukkueen pelitapa on viime vuoteen verrattuna monipuolisempi ja että puolustuspelaamisessa ymmäretään varmistus aivan eri tavalla kuin ennen. Toissavuoden liiganousussa oli loppujen lopuksi melkoisesti onnea mukana, kun sarjan ensimmäinen puolikas oli yhtä vuoristorataa, eikä alakerta vakuuttanut missään vaiheessa. Vastustajien saamattomuus ja oman hyökkäyspelin tuloksellisuus toi riittävät pisteet ja suoran nousun.