Palkka-aleko tie ulos lamasta?

Paljon on puhetta, että Suomen ainoa tie ulos sitkeästä lamasta on palkkojen alentaminen. Mitenköhän lienee?

Moniko maa historiassa on palkka-alella saanut talouden virkistymään? Määrä lienee laskettavissa helposti yhden käden sormilla, jos ei lähdetä arvailemaan joitakin muinaisaikojen kansantalouksien tapahtumia. Kunpa talouden asiantuntijat joskus vaivautuisivat kaivamaan esiin esimerkkejä. Todennäköisesti palkka-alesta julkisuudessa vaahtoavat eivät tiedä yhtään esimerkkiä. Ne harvat, jotka tietävät, ehkä pysyvät tiedostaan hipihiljaa, koska esimerkit voivat olla oman viestin kannalta vähemmän otollisia,

Yhden esimerkin tiedän suurin piirtein. Itä-Euroopassa Latvian talous romahti pankkikriisin (lue = pankkien holtiton luotonanto) seurauksena rajusti vuonna 2008. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF suositteli devalvointia. Maa oli kuitenkin ehtinyt sitoa rahayksikkönsä tiukalla kurssilla euroon, koska tavoitteena oli liittyä euron käyttäjiksi. Kytkentää ei haluttu purkaa, jotta eurotie ei venyisi. EU sitä paitsi varoitti, että ei ole viisasta devalvoida, koska valtionvelka on pääosin valuuttalainoja, joten niiden arvo paisuisi devalvaatiossa. Näin devalvaatio oli tehty poliittisesti mahdottomaksi. Mitä siis seurasi? Sisäinen devalvaatio eli palkka-ale. Palkat olivat Latviassa ennestään matalia, mutta Latviassa oli koettu kovempiakin aikoja uuden itsenäistymisen jälkeen. Suuri määrä työikäisten parhaimmistoa on viime vuosina muuttanut maasta pois. Väestörakenne on vinoutunut. Talous on kasvanut selvästi, mutta Latvian bruttokansantuote on edelleen pienempi kuin ennen talouskriisiä.

Olisiko siis Suomessa nyt syytä nöyrtyä, ja edetä Latvian tietä? Suomessa bkt on sentään (muistaakseni, nyt en ehdi tarkistaa) jo hitaasti kivunnut lähes vuoden 2008 tasolle.

Väitän, että palkkojen laskeminen ei tätä lamaa oikaise, vaan voi päinvastoin pahentaa sitä. Suomen vienti ei takkuile palkkojen takia, koska esim. Ruotsin vienti jyllää, vaikka palkat ja ostovoima on Suomea selvästi parempia. Lisäksi palkkojen osuus myyntihinnasta ei ole ratkaiseva. Palkkojen lasku myös syöksee julkisen talouden yhä pahempaan jamaan, koska verotulot romahtavat ja on vielä vaikeampi maksaa velkoja ja maksaa vaikka alennettuja palkkoja opettajille ja hoitajille. Kinkkinen tilanne. Vähemmän ongelmia saattaisi tulla luopumalla eurosta. Valtion luottoluokitus voisi tosin kärsiä, ja velanhoitokulut nousta. Samoin valuuttamääräisen velan arvo pomppaisi, mutta niin on käynyt Suomen devalvaatiohistoriassa ennenkin aika monta kertaa.

Niin, ja itse asiassa palkkojen nostaminen voisi yllättäen olla oikea ja tehokas ratkaisu, mutta siitä kukaan ei sano mitään. Taloudessa liikkuisi enemmän rahaa ja se saisi talouden pyörät käyntiin. Mutta rahat pitäisi taikoa ensin tyhjästä, velaksi, ellei kassassa ole pelivaraa. Temppu onnistuu siis lähinnä julkisella puolella ja pienimmin kivuin valtiolla. Yrityksissä voitot kärsisivät tai tappiot pahenisivat.

Olennaisinta olisi parantaa työllisyyttä. Siihen EHKÄ auttaisi palkkojen alentaminen – edellyttäen, että työnantajat sitten palkkaavat lisää väkeä, mihin suhtaudun skeptisesti. Kaikkien etu olisi keskittyä työllisyyden roimaan parantamiseen kaikin keinoin. Parantuva työllisyys pönkittäisi bkt-kasvua ja helpottaisi julkisen talouden tilaa luonnollisella tavalla.

Palkkojen laskun kääntöpu
oli on deflaation riski. Vielä ei ole deflaatiopeikkoa Suomessa nähty, vaikka muissa euromaissa se on alkanut kurkistella. Kotimaan markkinoilla esimerkiksi palvelualoille tulee palkka-alen jälkeen kova paine pudottaa hintoja, kun asiakkailla on entistä vähemmän fyrkkaa. Voi syntyä paha syöksykierre, jolle ei näy loppua.

Laajalti ja sitkeästi elää uskomus suomalaisten kovista palkoista. Kovia ne ovat, mutta riippuu, mihin verrataan, Viroon vai Ruotsiin vai Kiinaan vai Britanniaan. Vientialojen palkat Suomessa eivät vertailussa muihin maihin ole poikkeavan kovia verrattuna muihin EU-maihin. Ei ainakaan niihin, joiden tuotteet on samaa tasoa, eli korkean luokan teollisuuden laitteita ja moderneja it-tuotteita. Suomalainen insinööri, koodari tai metallipajan duunari ei ole kallis.

Tyrmistyin, kun löysin omia tilinauhoja 2000-luvun alkuvuosilta. Paljastui, että oma ansiotasoni ei ole kasvanut juuri senttiäkään. Hintataso sen sijaan on noussut samassa ajassa vähintään 50 prosenttia, joten oma elintasoni on romahtanut. Vertailuaikana tosin tein vuorotyötä, joten peruspalkan päälle tuli jatkuvasti ilta- ja sunnuntailisiä. Ylitöitäkin tein melko säännöllisesti.

Yhtä kaikki, oman palkka-aleni olen tavallaan kärvistellyt, ja selvinnyt kuivin jaloin. Toisestakin ehkä selviäisin, mutta sitten minulta liikenisi entistäkin vähemmän rahaa kansantalouden rattaiden pyörittämiseen. Kun samanlaisia aleduunareita olisi pari miljoonaa, väitän, että talous huurtuisi syväjäähän.

Kommentti on suljettu.